Lähdimme Pariisiin vapunpäivänä ja palasimme 5. toukokuuta. Romantiikan pääkaupungissa nautiskelimme tietenkin kahviloissa ja ravintoloissa istuskelemisesta. Hiihihydraattitietoisesti syöminen ei ollut kovinkaan pulmallista, pääsääntöisesti jopa helpompaa kuin Suomessa, aamiaista lukuunottamatta. Ranskalaiset tietenkin syövät aamulla yleensäkin vain croissanttia tai muuta pullahöttöä, joten aamiaisen löytäminen muodostui joskus kiperäksi. Hotelliaamiainen ei valitettavasti tietenkään tullut kysymykseenkään croissantteineen, hillo-paahtoleipineen ja muroineen, joten aamuisin piti ensimmäiseksi löytää kahvila josta sai kunnollista aamiaista, eli munakasta tai muuta sellaista. Onneksi monet kahvilat ja ”teesalongit” tarjosivat omeletteja, yleensä vieläpä salaattia lisäksi. Maitokahvia sopi tietenkin juoda aamuisin, ja jälkiruuaksi haettiin pari kertaa tuoreita mansikoita ja pähkinöitä vihanneskauppiailta. Onneksi ranskalaisissa kahviloissa ja ravintoiloissa on ruokalistat hintoineen jo ulkosalla tai ikkunassa nähtävillä, niin että valinnan saattoi tehdä ennen ravintolaan astumista. Terassilla häärivältä mösjöö tarjoilijalta saattoi myös pikaisesti kysäistä että ”est-ce-que vous avez les omelettes, s’il vous plaît?” (Ranskaa paremmin taitavat voivat korjata oikeinkirjoitustani ja kielioppiani.) Ja jos vastaus oli ”non”, piti siirtyä seuraavaan kadunkulmaan. Kahviloita oli tietenkin paljon, mutta kaikki paikat eivät olleet aivan aamutuimaan auki. Ranskalaiset kutsuvat kinkku-juusto-munakasta nimellä ”omelette mixte”, ja se oli yleensä ainakin tosi hyvää, voissa paistettua ja vähän löysäksi jätettyä. Usein listassa oli myös perunoilla täytettyä omelettia, mutta tuo kinkulla ja juustolla täytetty oli ainakin turvallinen valinta.
Lounasaikaan etsimme yleensä jonkun kahvilan tai brasserien josta sai jotain ruokaisaa salaattia. Yleinen huomio ranskalaisista lounassalaateista oli se, että mitään hiilaripitoista ei niihin useinkaan ollut laitettu – ei pastaa, perunaa tai riisiä niin kuin Suomessa – ja kastikekin oli kunnollista ja sokeritonta. Dijonin sinappia ei kastikkeissa ollut säästelty, mutta sehän on vain hyvä se! Toki myös perunaa ja riisiä sisältäviä salaatteja oli valikoimissa, mutta vähähiilihydraattisen vaihtoehdon löytäminen ei ollut yhtään vaikeaa mielestäni. Patonkia tuli sitten pienessä leipäkorissa erikseen, mutta sehän jäi syömättä. Oheisessa kuvassa olemme saaneet juotavaksi päivän viiniä, joka sattuikin olemaan rosé-viiniä vaikka luulimme tilaavamme punkkua. Mutta ihan raikasta sekin oli, ja melko kuivaakin.
Myös illallisilla hillihydraattitietoinen syöminen oli sinänsä helppoa, jos vain sai ruokalistasta selvää. Kertasin ranskan taitojani ennen matkaa, mutta kieltämättä usein oli mukavaa jos eteensä sai englanninkielisen listan. Opettelin ennen matkaa kuinka pyydetään ranskaksi perunoiden (pommes de terre) tilalle vihanneksia (légumes) tai salaattia (salade), ja kyllä kannatti. Yhtä tai kahta paikkaa lukuun ottamatta annos oli jopa sellainen kuin tilasin. Viimeisessä taisi olla se asenne ettei turisteja tarvitse palvella yhtä hyvin kuin ranskalaisia asiakkaita, mutta oli jo kiire lentokentälle, niin että en jäänyt lautasellani kaikesta huolimatta lojuvia perunoita suremaan, kun ruuassa oli kuitenkin vihanneksiakin mistä popsia.
Yksi parhaista ruokamuistoista oli ensimmäisen päivän salaattilounas, joka kyllä venähti pitkälle iltapäivän puolelle, ja jota syötiin Saint-Germain-des-Prés’n kaupunginosassa ihan Marché Saint Germainin vieressä. Paikan nimi oli muistaakseni La Bergamote, ja siellä käytettiin runsaasti tuoreita yrttejä. Kaikki ruuat näyttivät raikkailta ja hyvistä raaka-aineista tehdyiltä, niin että liian vähällä henkilökunnalla pyörivän paikan palvelu tuntui entistäkin hitaammalta muiden ruokailijoiden herkkuaterioita katsellessa. Söin salaattia, jossa oli vihanneksia ja muun muassa artisokan sydämiä, kylmäsavulohta, yrttiöljyssä marinoituja katkarapuja ja emmentaalia (!), ja yhdistelmä oli yllättäen tosi hyvä! Vihersalaattipohjassa oli käytetty ainakin frisee-salaattia, jota Suomesta tuntuisi olevan aika vaikeaa löytää. Vihannekset olivat tuoreita ja tomaatit kypsiä, ja kastike oli öljystä ja tuoreista yrteistä tehty. Herkullista! Ylipäätään Ranskaa on ruuan puolesta siis helppo suositella, koska kaikkialla tuli vaikutelma, että raaka-aineet olivat laadukkaita, eikä koskaan tarvinnut pelätä joutuvansa syömään jotain aromisuolalla ja sokerilla höystettyä puolivalmisteesta tehtyä. Aamiaisongelmastakin selvinnee kun valitsee lähtöjäänkin sellaisen hotellin, jossa on ruokaisampi aamiainen. En tiedä kuinka tavanomaista se Ranskassa sitten on, mutta olettaisin että perusaamianen koostuu aina viljatuotteista ja sokerista.
Yksi ihana ruokajuttu pitää vielä mainita! Olimme yhtenä aurinkoisena päivänä piknikillä itäpariisilaisessa Buttes-Chaumontin puistossa. Kävimme montmartrelaisessa supermarketissa ja ajoimme sitten metrolla Janin opaskirjasta bongaamaan erittäin kauniiseen ja vehreään puistoon hieman pidemmän matkan päässä keskustasta. Ruokakaupassa vierähti tovi, koska valikoimaa oli niin mukavaa tutkia. En ole koskaan nähnyt niin kiinteitä ja hyvännäköisiä munakoisoja kuin siellä! Kalaosasto oli hulppea, ja lihaosastolla en muista nähneeni ainuttakaan valmiiksi marinoitua tuotetta, toisin kuin Suomessa… Juusto-osasto oli tietenkin melkein mahdotonta ohittaa. Ostimme sitten kolmea eri juustoa, jotain melko voimakasta kermajuustoa jonka nimeä en muista, chévreä ja brié-juustoa. Pikinikkikorissa – tai siis muovipussissa – oli myös mansikoita, pähkinöitä, salamia, kreikkalaista jugurttia annoskupeissa (mansikoiden kanssa jälkiruuaksi, koska Janille tuli mahdoton jugurtin himo) sekä kuohuviiniä. Emme onnistuneet löytämään suurehkosta viinivalikoimasta pientä, kierrekorkillista punaviinipulloa, emmekä myöskään pullonavaajaa, vaikka tivasimme näitä kielitaidottomilta puotipuksuilta pantomiimin ja vajanaisen ranskan avulla, joten ostimme kuivaa kuohuviiniä pikkolopulloissa sekä kertakäyttölaseja. Piknikistä tulikin sitten aika juhlava!
Paluu suomalaiseen ruoka-arkeen olikin sitä karumpi… Menin ystäväni kanssa lounaalle ihan hyvään tamperelaiseen ravintolaan, jossa on noutopöytä lounasaikaan. Salaattipöydässä puolet pöydän antimista olivat makaronilla tai perunalla sotkettuja ja kastike arvatenkin erittäin sokerista. Varmistin tämän tarjoilijalta, joka sitten kyllä ystävällisesti pyynnöstäni toi salaatin kostukkeeksi pelkkää oliiviöljyä. Lämpimään ruokaa siirryttäessä aluksi iloitsin tomaattisesta kasvishöystöstä, jota lastasin lautaselle lihan kanssa. Maistellessani kuitenkin totesin että sokeriahan siinäkin oli, ja vielä reippaasti. Tätäkin kysyin vielä kokilta joka sattui pöydän ohi kulkemaan, ja hän varmisti että kyllä siinä sokeria on – syömättä jäi. Sen sijaan hain uuden kierroksen porkkanaraastetta ja puoliraakoja tomaatteja ja vetistä kurkkua… Miksei Suomessa luoteta siihen, että hyvät, tuoreet raaka-aineet oikein valmistettuna maistuvat paremmalle kuin sokerilla ja lisäaineilla kyllästetyt pöperöt? Itse pitää näköjään kaikki tehdä jos haluaa tietää mitä syö. Suomalainen ruokakulttuuri saisi ottaa oppia ranskalaisesta monessa asiassa. Mukavaa oli olla reissussa, mutta mukavaa oli myös tulla kotiin. Ruuanlaittoa olikin vähän ikävä! Reissusta puolestaan jäin ikävöimään ihania espressopohjaisia kahveja. Vaikka niitä Suomestakin tietenkin kahviloista saa, niin olisipa luksusta keitellä niitä kotonakin. Nyt vaan pitää alkaa säästämään sellaista kahvikonetta varten…
